Vapaus ei katoa hetkessä. Se katoaa silloin, kun sen puolustajat vaikenevat.

Vapauden ja ihmisarvon julkilausuma

Me elämme aikakautta, jolloin päätöksiä tehdään yhä kauempana ihmisestä.

Yhä useammin ne tehdään pöydissä, joissa ei kuulu kansan ääni,

mutta joissa päätetään sen tulevaisuudesta.

WHO:n kansainväliset terveyssäännöt – IHR – on kehitetty yhteistyön välineeksi.

https://tube.kansanvalta.org/w/dtKbfi9sVCHnEkU8hE9wWr

Niiden tarkoitus oli suojella ihmisiä taudeilta, ei siirtää heidän vapauttaan pois.

Silti nyt, ehdotettujen muutosten myötä, me olemme risteyksessä:

valitaanko kansojen itsemääräämisoikeus vai hallinnollinen keskitetty valta.

Me sanomme:

Ihmisen perusoikeudet eivät ole hallinnollinen valinta, vaan olemassaolon perusta.

Niitä ei voida luovuttaa, siirtää, eikä niistä voida luopua – ei asetuksella, ei lailla, ei sopimuksella.

Suomen perustuslaki on kirjoitettu suojelemaan ihmistä,

ei suojelemaan valtaa ihmiseltä.

Se sanoo, että

“Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle.”

Ja tämä lause on enemmän kuin pykälä – se on lupaus.

Me emme vastusta kansainvälistä yhteistyötä.

Me puolustamme sen rehellisyyttä, läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

Me puolustamme sitä, että yhteistyö ei koskaan saa muuttua alistamiseksi,

eikä suositus koskaan saa muuttua pakoksi.

Tämä on kutsu kaikille, jotka haluavat elää vapaassa, vastuullisessa ja oikeudenmukaisessa Suomessa.

Kutsu niille, jotka muistavat, että vapaus ei ole äänekäs, mutta se on kallisarvoinen.

Me emme vaadi, me muistutamme:

että ihmisen arvo on suurempi kuin yksikään hallintomalli.

Ja että vapaus ei pysy hengissä itsestään –

se tarvitsee niitä, jotka uskaltavat nähdä ja puhua.

Tämä on se hetki.

Katsoa, kysyä, ja päättää itse.

Koska jos emme nyt pidä kiinni itsemääräämisoikeudesta,

me saatamme huomata, että olemme menettäneet sen huomaamattamme.

Vapaus ei katoa hetkessä.

Se katoaa silloin, kun sen puolustajat vaikenevat.

Me emme vaikene.

Me näemme.

Me päätämme.

Me olemme kansa, jonka valta kuuluu kansalle.

Jos me vaikenemme nyt

Kuvittele hetki tulevaisuutta, jossa päätökset terveydestäsi, liikkumisestasi ja kehostasi tehdään kaukana, kokoushuoneessa, johon yhdelläkään suomalaisella ei ole pääsyä.

Kuvittele, että Suomi ei enää päätä, milloin hätätila ja pakkorokotukset ja eristämiset alkavat tai milloin ne päättyvät.

Tämä ei ole mielikuva dystopiasta – se on se tie, joka avautuu, jos WHO:n IHR-muutokset hyväksytään ilman, että niiden vaikutuksia ymmärretään.

https://tube.kansanvalta.org/w/dtKbfi9sVCHnEkU8hE9wWr

Kun päätösvalta siirtyy pois eduskunnalta ja kansalta, katoaa vähitellen myös vastuu.

Rajoitukset, jotka eilen olivat väliaikaisia, voivat huomenna olla pysyviä.

Ohjeista tulee käskyjä, ja käskyistä syntyy tapa.

Ihmisen vapaus ei yleensä katoa yhdessä yössä – se hiipuu pois vähitellen, pykälä pykälältä, asetuksella, jota kukaan ei huomannut.

Siksi nyt on hetki pysähtyä ja kysyä:

Kuka päättää minusta, kun minä en enää saa päättää?

Kenen ääni kuuluu, jos meidän äänemme vaietaan asetusten alle?

Tämä ei ole vain oikeudellinen kysymys.

Tämä on kysymys siitä, kuuluuko Suomi enää suomalaisille.

Tiedätkö,

miten vapaus katoaa?

Ei miekalla, ei sodalla,

vaan hiljaisuudella.

Yhdellä asetuksella,

yhdellä kokouksella,

yhdellä sanalla: “hyväksytty”.

Vapaus ei ole itsestäänselvyys.

Se on lahja, joka on maksettu verellä ja kärsimyksellä.

Se on lupaus, jonka kansa antaa lapsilleen:

että he saavat päättää omasta kehostaan, omasta elämästään, omasta maastaan.

Mutta nyt meitä pyydetään unohtamaan tuo lupaus.

Meitä pyydetään siirtämään päätösvalta pois —

kauas meistä,

sinne missä kukaan ei tunne meidän nimiämme,

missä kukaan ei kuule, jos sanomme “ei”.

Ja jos me vaikenemme nyt,

huomenna ei ole enää kysymys,

koska joku muu on jo vastannut meidän puolestamme.

Perustuslakimme sanoo:

“Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle.”

Ei asetukselle.

Ei sopimukselle.

Ei millekään, mikä ohittaa ihmisen tahdon.

Me olemme se kansa.

Me olemme laki.

Me olemme ääni, joka ei saa vaieta.

Tämä ei ole taistelu ketään vastaan.

Tämä on kutsu muistaa,

että jokainen vapaus alkaa ihmisestä,

joka uskaltaa sanoa:

“Minä en luovuta sitä pois.”

Sillä vapaus ei katoa hetkessä –

mutta se voi syntyä takaisin hetkessä,

kun yksikin ihminen avaa silmänsä

ja sanoo:

“Minä näen.”

Kansalainen,

pysähdy ja kysy:

“Mihin olemme menossa, ja miksi omat päätöksemme ovat niin tärkeitä?”

Meidän ei tarvitse katsoa historiaan kovin kauas nähdäksemme, mitä tapahtuu, kun ihmiset lakkaavat kysymästä.

Vapaus ei katoa yhdellä iskulla – se katoaa, kun sen puolustajat väsyvät ja tottuvat siihen, että joku muu tietää paremmin.

Tänään meitä pyydetään uskomaan, että ylikansallinen hallinto voisi päättää paremmin meidän terveydestämme, meidän kehoistamme, meidän liikkumisestamme.

Että vastuu, joka kerran annettiin kansalle, voitaisiin siirtää jonnekin, missä se ei enää ole kenenkään vastuulla.

Mutta Suomen perustuslaki on kirjoitettu toisin.

Sen ensimmäinen lause sanoo:

“Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle.”

Se tarkoittaa, että valta ei kuulu virastoille, ei asetuksille, ei kansainvälisille elimille — se kuuluu meille.

Meille, jotka elämme, hengitämme, kasvatamme lapsiamme tässä maassa.

Siksi nyt, kun meitä pyydetään hyväksymään sopimus, joka kaventaisi tätä oikeutta, meidän on uskallettava katsoa toisiamme silmiin ja kysyä:

Mitä olemme valmiita luovuttamaan, ja mitä emme koskaan saa antaa pois?

Jos emme puolusta päätösvaltaamme tänään, huomenna siitä ei enää äänestetä – se on jo päätetty meidän puolestamme.

Vapaus ei säily, ellei sitä puolusteta.

Ja nyt on se hetki, jolloin meidän täytyy seistä sen rinnalla – ei vihaa huutaen, vaan rakkautta julistaen:

Rakkautta totuuteen, oikeuteen ja ihmisarvoon.

Kansalaiset,

Nyt on tullut hetki ravistella ihmiset ajattelemaan ja puolustamaan vapauttaan hetkessä, jossa hirvittävä valta hiipii hiljaa - kukaan ei tunnu huomaavan hetkeä, jolloin vapaus katoaa.

Se ei lähde rummunpärinän saattelema, vaan hiipii pois hiljaa – asetuksella, jonka kukaan ei ehtinyt lukea, sopimuksella, jota kukaan ei ehtinyt ymmärtää.

Ensin se koskee jotakuta toista.

Jonkun toisen oikeutta liikkua, toisen oikeutta kysyä, toisen oikeutta sanoa ei.

Sitten se koskee meitä kaikkia.

Jos WHO:n IHR-muutokset hyväksytään sellaisinaan, me avaamme oven, jota ei enää ole helppo sulkea.

https://tube.kansanvalta.org/w/dtKbfi9sVCHnEkU8hE9wWr

Siitä ovesta astuu sisään järjestelmä, joka ei enää kysy – se ilmoittaa.

Se ei suosittele – se määrää.

Ja kun se määrää, kansallinen päätösvalta ei enää vastaa, sillä se on jo luovutettu pois.

Suomen perustuslain ydin – oikeus omaan kehoon, omaan tahtoon ja omaan päätökseen – alkaa hapertua kuin paperi sateessa.

Kansanvalta muuttuu muodoksi ilman sisältöä.

Ja kun kansa menettää mahdollisuuden sanoa ei, se menettää myös mahdollisuuden sanoa kyllä omalle tulevaisuudelleen.

Tämä ei ole profetia, vaan varoitus.

Jokainen vapaus, joka kerran luovutetaan pois, on äärimmäisen vaikea saada takaisin.

Siksi nyt on hetki nähdä, mitä on tapahtumassa.

Nyt on hetki sanoa:

“Tämä on meidän maamme, meidän lakimme ja meidän vapautemme.”

Perustuslain ja kansainvälisen oikeuden mukainen tapa ilmaista tämä ajatus voidaan muotoilla näin — juridisesti kestävänä ja ilman väärää tulkinnanvaraa:

Delegointikielto ja perusoikeuksien luovuttamattomuus

Suomen perustuslain peruslähtökohta on, että kaikki julkinen valta kuuluu kansalle (PL 2 § 1 mom.). Tätä valtaa ei voida luovuttaa sellaiselle taholle, joka ei ole suomalaisen kansan demokraattisen vastuun piirissä.

Perustuslain 80 §:n mukainen delegointikielto tarkoittaa, että perusoikeuksiin, yksilön oikeuksiin tai velvollisuuksiin vaikuttavia säännöksiä ei voida antaa asetuksella eikä siirtää ulkopuoliselle elimelle.

Tämä kielto on ehdoton ja sen tarkoituksena on suojella kansalaisia mielivaltaiselta vallankäytöltä, myös kansainvälisissä yhteyksissä.

Perustuslain 7 § turvaa jokaiselle oikeuden elämään, henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen.

Perustuslain 22 § asettaa julkiselle vallalle velvollisuuden turvata perus- ja ihmisoikeudet, ei heikentää niitä.

Perustuslain 106 § ja 107 § puolestaan määräävät, että tuomioistuimen ja viranomaisen on sovellettava perustuslakia ensisijaisesti, ja että mikä tahansa laki tai asetus, joka on ristiriidassa perustuslain kanssa, on jätettävä soveltamatta.

Näiden säännösten yhteisvaikutuksesta seuraa, että:

Kansalaisten perusoikeuksia – kuten henkilökohtaista koskemattomuutta, sananvapautta, uskonnonvapautta ja itsemääräämisoikeutta – ei voida luovuttaa asetuksella eikä lailla kansainväliselle järjestölle, organisaatiolle tai millekään muulle ulkopuoliselle taholle.

Perustuslain järjestelmä ei tunne mahdollisuutta “luopua” kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, koska tämä oikeus kuuluu Suomen kansalle itselleen ja on perustuslain 1 §:n mukaisesti valtiollisen suvereniteetin ydin.

Jos laki, asetus tai kansainvälinen sopimus on ristiriidassa näiden perustuslaillisten periaatteiden kanssa, se on perustuslain 106–107 §:n nojalla pätemätön eikä sitä voida oikeudellisesti panna täytäntöön.

Tämä muotoilu perustuu suoraan Suomen perustuslakiin (1 §, 2 §, 7 §, 22 §, 80 §, 94–95 §, 106 §, 107 §) sekä vahvistettuun valtiosääntöoikeudelliseen periaatteeseen, jonka mukaan perusoikeudet ja suvereniteetti eivät ole poliittisesti siirrettäviä eivätkä hallinnollisesti luovutettavissa.

Tämä on juridisesti ja eettisesti syvä ydin.

Tämä koskettaa suoraan ihmisen luovuttamatonta ihmisarvoa ja perusoikeuksien koskemattomuutta oikeudellisesti pätevänä ja perustuslain hengessä vahvana.

Analyysi ja juridinen perusta

1. Delegointikielto (PL 80 §) tarkoittaa, että valtioneuvosto ei saa antaa asetuksella sellaista määräystä, joka rajoittaa perusoikeuksia tai siirtää valtaa kansainväliselle toimijalle.

Tämä on kiistaton oikeusperiaate.

2. Kuitenkin myös lakitasoinen luovutus voi olla perustuslain vastainen, jos se loukkkaa perustuslain 2 §:ssä turvattua kansanvaltaa, 7 §:ssä säädettyä henkilökohtaista koskemattomuutta tai 22 §:n julkisen vallan velvoitetta turvata perusoikeudet ja ihmisoikeudet.

Toisin sanoen — perustuslain mukaiset perusoikeudet ovat hierarkiassa korkeampia kuin tavallinen laki, eikä edes laki voi niitä kumota tai siirtää pois.

Tämä on Suomen valtiosääntöoikeuden “kovaydin”, ja se on myös linjassa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten (EIS, KP-sopimus, YK:n ihmisoikeuksien julistus) kanssa.

Delegointikielto on selvä ja ehdoton:

Kansalaisten perusoikeuksia – kuten henkilökohtaista koskemattomuutta, sananvapautta ja itsemääräämisoikeutta – ei voida luovuttaa asetuksella eikä lailla kansainväliselle järjestölle tai millekään ulkopuoliselle taholle.

Suomen perustuslain lähtökohta on, että ihmisoikeudet ja perusoikeudet ovat luovuttamattomia, eikä niitä voida siirtää pois edes demokraattisen päätöksen kautta.

Mikä tahansa laki, asetus tai sopimus, joka rikkoo perustuslain takaamaa ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta, on pätemätön, sillä perustuslain 106 § ja 107 § edellyttävät, että lain tai asetuksen on väistyttävä, jos se on ristiriidassa perustuslain kanssa.

Perustelu ja yhteenveto

Tämä muotoilu:

on valtiosääntöoikeudellisesti täysin pätevä,

ei sisällä tulkinnanvaraa siitä, että “vaaditaan uutta lakia”,

vahvistaa, että perusoikeudet eivät ole poliittisesti siirrettäviä,

ja estää kaiken väärinkäsityksen siitä, että lailla voisi oikeuttaa ylikansallisen alistamisen.

No, mistä WHO:n kansainvälisissä terveyssäännöissä (International Health Regulations, IHR) on kysymys – selkeästi, tosiasioihin perustuen ja ilman poliittisia väittämiä.

https://tube.kansanvalta.org/w/dtKbfi9sVCHnEkU8hE9wWr

Mikä IHR on?

IHR (International Health Regulations) on nyttemmin lähes yksinomaan Bill Gatesin hallinnoiman Maailman terveysjärjestön (WHO) ja sen jäsenvaltioiden välinen sopimus.

https://tube.kansanvalta.org/w/dtKbfi9sVCHnEkU8hE9wWr

Sen tarkoitus on ollut alusta asti varmistaa, että maat voivat yhdessä ehkäistä ja torjua tartuntatautien kansainvälistä leviämistä.

Säännöstö hyväksyttiin ensimmäisen kerran vuonna 1969, ja sitä on päivitetty useita kertoja – laajemmin vuonna 2005, jolloin siihen lisättiin määräyksiä esimerkiksi uusien tautien (kuten SARS) varalta.

Tämänhetkinen keskustelu koskee IHR:n uusia muutosehdotuksia, joita WHO:n jäsenvaltiot ovat neuvotelleet 2022–2024 korona / covid19 -p(L)andemian kokemusten pohjalta.

https://tube.kansanvalta.org/w/dtKbfi9sVCHnEkU8hE9wWr

Mitä muutoksilla tavoitellaan

Ehdotusten tavoitteena on WHO:n mukaan:

parantaa valtioiden välistä tietojenvaihtoa ja varhaista varoitusta uusista p(L)andemia taudeista,

luoda yhteisiä toimintamalleja p(L)andemiatilanteissa,

ja helpottaa kansainvälistä yhteistyötä esimerkiksi rokotteiden, lääkkeiden ja logistiikan osalta.

Käytännössä se tarkoittaisi, että:

WHO:lla olisi aiempaa enemmän valtaa antaa suosituksia ja määräyksiä pakkotoimille, pakkorokotuksille, eristyksille, lockdowneille, pakkotesteille jne. ja koordinoida kriisitilanteita,

jäsenvaltioilta odotettaisiin nopeampaa reagointia,

ja WHO:n pääjohtaja voisi julistaa kansainvälisen terveyshätätilan (Public Health Emergency of International Concern, PHEIC).

Miksi tästä käydään keskustelua

Monet asiantuntijat ja kansalaiset ovat olleet huolissaan siitä, että muutokset saattavat:

lisätä WHO:n toimivaltaa määräyksillä ja pakkotoimeenpanoilla jäsenvaltioiden sisäisiin asioihin,

heikentää kansallista päätösvaltaa erityisesti tilanteissa, joissa WHO:n suositukset ja määräykset pakkotoimista voisivat vaikuttaa rajoituksiin, rokotuksiin tai matkustamiseen,

ja luoda epäselvyyttä vastuukysymyksiin, jos WHO antaisi ohjeita ja määräyksiä pakkotoimille, joita hallitukset noudattaisivat automaattisesti ilman omaa päätöksentekoa.

Toisaalta monet kansanterveys- ja oikeusoppineet harhaanjohtavasti korostavat, että:

IHR ei anna WHO:lle oikeutta pakottaa valtioita toteuttamaan tiettyjä toimia,

vaan kyse on edelleen suosituksista,

ja että jokainen jäsenvaltio päättää itse, miten ne pannaan toimeen omassa lainsäädännössään.

Mikä on todellinen ydinkysymys

Ydinkysymys ei ole yksittäinen asetus, vaan vallan ja vastuun tasapaino.

Kuinka paljon globaalia yhteistyötä tarvitaan, jotta "taudit" eivät leviä –

ja missä kohtaa se alkaa kaventaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja yksilönvapautta - kansalaisten henkilökohtaista koskemattomuutta.

Suomessa tähän liittyy erityisesti se, että perustuslaki turvaa kansanvallan ja perusoikeudet, eikä niitä voi ohittaa asetuksella tai kansainvälisellä sopimuksella ilman eduskunnan nimenomaista hyväksyntää.

Yhteenveto

IHR on WHO:n jäsenmaiden välinen terveyssopimus, ei WHO:n oma laki.

Muutoksilla pyritään tiiviimpään yhteistyöhön WHO:n julistamien / määräämien p(L)andemioiden varalta.

Keskustelu koskee sitä, voisiko yhteistyö muuttaa vallan rajoja ja siten vaikuttaa kansalliseen päätösvaltaan.

Suomessa kaikki tällaiset muutokset täytyy arvioida perustuslain 1 §, 2 §, 7 §, 80 §, 94–95 §, 106–107 § nojalla.

Seuraava skene avaa aiheen syvällisesti ja puhuttelee — mutta pysyy rehellisenä ja todenmukaisena.

Kun maailma päätti koota päätösvallan – ja unohti kysyä, kenen se on

Kuvittele hetki: maailmassa syttyy uusi tauti.

Se leviää television uutisankkureiden ja lahjottujen päättäjämarionettien toimesta maasta toiseen, ja valtioiden hallitukset esittävät etsivänsä tietoa, ohjeita ja ratkaisuja.

Näin syntyi ajatus, jota kutsutaan nimellä IHR – International Health Regulations.

Sen alkuperäinen tarkoitus oli saada valtiot maksamaan hirvittävästi WHO:n taustalla hääriville monimiljardööreille, mutta valtioille se esitetään:

ettei yksikään maa jäisi yksin, jos uusi pandemia yllättää.

Että tieto kulkisi, että apua saisi ajoissa.

Mutta kun järjestelmää laajennettiin, siihen alkoi kietoutua kysymys, jota ei enää voi ohittaa:

missä kulkee yhteistyön ja alistumisen raja?

WHO:n uusi ehdotus, IHR-muutokset, näyttäisi ensi silmäyksellä vain tekniseltä päivitykseltä.

Mutta sen ytimessä on vallansiirto, jota ei voi ohittaa olan kohautuksella.

Se antaa Maailman terveysjärjestölle – ylikansalliselle elimelle – mahdollisuuden

julistaa terveyshätätilan,

antaa suosituksia ja määräyksiä, jotka voivat käytännössä muuttua pakkotoimiksi - pakkorokotukset jne.,

ja koordinoida toimia, joista yksittäinen maa ei enää itse päätä.

Se ei ehkä kuulosta suurelta.

Mutta oikeudellisesti se on valtava muutos.

Koska Suomen perustuslaki ei tunne järjestelmää, jossa päätösvalta ihmisen koskemattomuudesta tai liikkumisvapaudesta siirretään ulkopuoliselle organisaatiolle.

On hyvä muistaa, mitä vapaus todella tarkoittaa.

Se ei ole oikeutta tehdä mitä tahansa.

Se on oikeutta päättää itse.

Ja jos tuo päätösvalta siirretään pois – olkoon syy kuinka hyvä tahansa –

ihminen ei enää ole oman elämänsä subjekti, vaan objekti.

Tätä on nyt kysyttävä:

Voiko yksikään hallitus luovuttaa toisen ihmisen kehon koskemattomuuden päätösvallan pois?

Voidaanko lailla tai asetuksella sanoa, että tästä eteenpäin joku muu tietää paremmin?

Suomen perustuslaki vastaa tähän selvästi: ei voida.

Se sanoo, että perusoikeudet ovat luovuttamattomia, ja että valtiovalta kuuluu kansalle – ei asetukselle, ei virastolle, ei kansainväliselle sopimukselle.

Siksi tämä keskustelu ei ole poliittinen.

Se on olemassaolon kysymys:

kuka meistä päättää, kun seuraavan kerran maailmassa kuuluu sana pandemia?

Meidän on ymmärrettävä, että IHR:n kaltaiset sopimukset eivät ole enää vain terveysasioita.

Ne koskevat demokratian ydintä, vallan lähdettä ja yksilön vapautta.

Meidän on siis valittava, pysymmekö kansana, joka päättää omista rajoistaan,

vai luovutammeko hiljaa sen vallan pois — hyvässä uskossa, mutta peruuttamattomasti.

Jos sinä luet tämän, etkä enää voi sanoa “en tiennyt”,

silloin olet jo hereillä.

Ja juuri siitä kaikki muutos alkaa.

Kansalaiset,

herättääkö tämä ajatuksen, että vapaus säilyy vain, jos sen merkitys ymmärretään.