Kun hiljaisuus muuttuu rikokseksi – ja yhteisö hajoaa

Kun hiljaisuus muuttuu rikokseksi – ja yhteisö hajoaa

 

Arvoisat ystävät, sisaret ja veljet –

 

Tänään haluan puhua hiljaisuudesta.

 

Siitä hiljaisuudesta, joka ei enää ole rauhaa, vaan välinpitämättömyyttä.

 

Siitä hiljaisuudesta, joka historiassa on johtanut vääryyden normalisoitumiseen –

ja ihmisen sisäiseen kuolemaan.

 

Martin Niemöllerin sanat kaikuvat historian hämärästä kuin kaihoisa varoitus:

 

“Ensin he tulivat hakemaan kommunistit, enkä puhunut mitään, koska en ollut kommunisti.

 

Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, enkä puhunut mitään, koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

 

Sitten he tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen.

 

Sitten he tulivat hakemaan minut — eikä silloin enää ollut ketään, joka olisi puhunut puolestani.”

 

 

Tämä runo ei ole vain varoitus totalitarismin ajasta.

 

Runo on peili, joka paljastaa yhteiskunnan moraalisen tilan aina, kun välinpitämättömyys syrjäyttää vastuun ja pelko hiljentää oikeudentunnon.

 

Martin Niemöller, luterilainen pastori ja teologi, kirjoitti tämän runon vuonna 1946 nähtyään, kuinka hänen rakas isänmaansa, kulttuurin ja tieteen maa, oli luisunut moraaliseen pimeyteen — askel askeleelta, lain ja hallinnon muodollisuuden suojissa - mies, joka tunsi natsivallan vankilan muurit, ja joka näki omin silmin, kuinka yhteiskunta, joka kerran oli kulttuurin ja tieteen majakka, muuttui hiljaisuudessa pahuuden areenaksi.

 

Totalitarismi ei alkanut väkivallasta.

 

Se alkoi hiljaisuudesta.

 

 

I. Kun laki alkaa palvella valtaa, ei oikeutta

 

Oikeusopillinen totuus: kun laki ei enää suojele, vaan tukahduttaa

 

Totalitarismi tekee lainsäädännöstä työkalun - ei oikeuden.

 

Kun oikeuslaitoksen riippumattomuus murennetaan, ja laki alistetaan poliittisen vallan välineeksi, silloin oikeus muuttuu: se toimii rikoksen / rikollisuuden / mielivallan / mielipuolisuuden / laittomuuden verhona.

 

Totalitarismi ei synny yhdellä lailla, yhdellä päätöksellä tai yhdellä ihmisellä.

 

Se syntyy, kun yksi sukupolvi lakkaa varjelemasta totuutta ja oikeusjärjestelmä alistetaan poliittisten päämäärien välineeksi.

 

Kun oikeuslaitoksen riippumattomuus murenee,

 

kun syyttömästä tulee epäilyttävä ja syyllisestä valtionmielinen,

kun kansalainen ei mene vallitsevan narratiivin mukaiseen mielipuolisuuteen,

kun valtion viranomaisten laittomien tekojen paljastamisesta tulee laitonta,

 

silloin oikeuslaitos ei enää varjele ihmistä, vaan jo tyrannimaiseksi kehittyvää hallintoa tai jo vallitsevaa tyranniaa.

 

Rikosoikeudellisesti tämä tarkoittaa, että syyttömyydestä tulee epäilyttävää ja syyllisyydestä valtionmielistä.

 

Tämä on rikosoikeudellinen käänne, jossa laki menettää moraalinsa.

 

Ja silloin, ystäväni, hiljaisuudesta tulee rikos.

 

Hiljaisuus on usein lainkuuliaisuuden näköinen, mutta moraalisesti se voi olla rikos.

 

Suomen perustuslaki (731/1999) julistaa, että ihmisarvo on loukkaamaton,

ja että valtiovalta kuuluu kansalle, jota laki suojelee.

 

Mutta mitä tapahtuu, kun lait alkavat suojella valtaa kansan sijasta?

 

Silloin oikeusvaltio muuttuu näennäisvaltioksi — ja historia alkaa toistaa itseään.

 

Historian oikeussaleissa tämä nähtiin Nürnbergissä — mutta kysyn, ystävät, eikö sama varjo hiivi myös meidän keskuuteemme, kun yhteiskunnallinen keskustelu vaimenee, ja toisinajattelija leimataan viholliseksi?

 

Kun sananvapautta, uskonnonvapautta ja perhettä kavennetaan säädösten, määräysten ja sosiaalisen painostuksen kautta, onko meillä rohkeutta tunnistaa, että olemme jälleen siinä samassa liukumassa?

 

 

II. Sosiaalipoliittinen varoitus: kun perhe hajoaa, yhteiskunta hajoaa

 

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on puhunut karua, mutta totta osoittaessaan, että suomalainen yhteiskunta sysää lapsensa itsenäisyyteen liian varhain.

 

Lapsi ei ehdi kiintyä, eikä oppia kunnioittamaan vanhempien arvoja, vaan jää yksin — kylmässä, yksilökeskeisessä maailmassa, jossa yhteisöllisyys ja vastuu toisista ovat korvautuneet itseohjautuvuudella ja omaneduntavoittelulla ts. itsekkyydellä ja kehittyvät narsisteiksi – jopa psykopaateiksi tai vähintäänkin sosiopaateiksi.

 

Lapsilta odotetaan aikuisuutta ennen kuin he ovat saaneet lapsuuden turvaa.

 

Ja kun yhteys vanhempiin heikkenee, katoavat myös juuret ja arvot.

 

Näin syntyy sukupolvi, joka ei osaa kiintyä – ei ihmisiin, ei arvoihin, ei Jumalaan.

 

Silloin yhteisö hajoaa.

 

Ja kun yhteisö hajoaa, tilalle astuu yltiöyksilöllisyys,

itseohjautuvuuden harha, joka sanoo:

 

“Minä selviän yksin.”

 

Mutta yksin selviäminen on illuusio.

 

Ilman yhteisöä ei ole vastuuta.

 

Ilman vastuuta ei ole moraalia.

 

Ja ilman moraalia ei ole vapautta.

 

Tämä on sosiaalipolitiikan hiljainen katastrofi: me kasvatamme vapaita yksilöitä, mutta unohdamme kasvattaa ihmisiä, jotka välittävät toisistaan.

 

Yhteisö, joka ei enää kanna, on kuin valtio ilman oikeutta.

 

Kun yhteys perheessä, kylässä ja kansakunnassa katkeaa, alkaa hiljaisuuden aikakausi.

 

Ja juuri siinä hiljaisuudessa totalitarismi saa jalansijansa — ei pelkästään politiikassa, vaan ihmismielissä.

 

 

III. Teologinen totuus todellisuus: Jumalan kuvasta luopumisen hinta

 

Kun yhteiskunta / kansa unohtaa Luojansa, se kadottaa ihmisarvon.

 

Kristillisestä näkökulmasta Niemöllerin runo on kuin moderni profetia.

 

Kun ihminen ei enää näe lähimmäisessään Jumalan kuvaa, ihminen lakkaa näkemästä lähimmäisensä Jumalan kuvana, ja ihminen alkaa nähdä lähimmäisessä vain ongelman, vastustajan, kilpailijan, kuluerän, turhan kuluttajan, hyödyllisen idiootin tai uhkan.

 

Ja tästä alkaa se moraalinen pimeys, jossa ihmisoikeudet eivät enää ole itseisarvo, vaan hallittavia resursseja.

 

Kun yhteiskunta lakkaa tekemästä hyvää vähimmille, se lakkaa olemasta inhimillinen.

 

Niemöllerin runo on siten profeettinen varoitus:

 

että se, joka vaikenee vääryyden edessä, ei pelasta itseään —

hän menettää sielunsa.

 

Raamattu muistuttaa:

 

“Minkä te teitte yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te teitte minulle.”

(Matt. 25:40)

 

 

Kun kansa lakkaa pitämästä huolta vähimmistään,

se ei enää ole kristillinen kansa.

 

Silloin ihmisoikeudet ovat vain paperia, ei sydämen lakia.

 

 

IV. Vetoomus: Nyt on aika puhua

 

Tänään meidän on puhuttava — ei vihaa, vaan totuutta.

 

Ei ketään vastaan, vaan oikeuden ja ihmisyyden puolesta.

 

Meidän on jälleen rakennettava yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun perusta, jossa lapsi saa kasvaa turvassa, jossa laki on oikeuden palvelija, ja jossa jokaisen ihmisarvo on loukkaamaton.

 

Jos me nyt vaikenemme — me menetämme kaiken sen, mitä menneet sukupolvet ovat puolustaneet verellään.

 

Mutta jos me puhumme rohkeasti ja viisaasti, totuuden ja rakkauden hengessä, silloin Niemöllerin varoitus ei jää historiaan — vaan muuttuu eläväksi muistutukseksi, että vapaus ilman vastuuta on harha, mutta vastuu ilman rakkautta on tyrannia.

 

 

Ystäväni,

 

me emme elä enää ajassa, jossa voimme sanoa “en tiennyt”.

 

Me tiedämme.

 

Me näemme.

 

Me olemme kokeneet jo nahoissamme tätä.

 

Ja siksi me olemme vastuussa.

 

On aika puhua – ei vihaa, vaan totuutta.

 

On aika puolustaa – ei vain omia oikeuksia, vaan toistemme ihmisarvoa.

 

On aika vaalia yhteisöllisyyttä, jossa lapsi saa kasvaa rakkaudessa,

ja jossa vanhus, syrjäytynyt eikä heikko jää yksin.

 

On aika palauttaa yhteiskuntaan moraalin ja uskon juuret,

sillä ilman niitä laki on kylmä ja ihmisyys ontto.

 

Hiljaisuus ei ole enää vaihtoehto.

 

Meidän on noustava.

 

Puhuttava.

 

Rakastettava.

 

Ja suojeltava niitä arvoja, joihin tämä maa on rakennettu —

sillä jos me nyt vaikenemme, ei enää tule ketään, joka puhuisi puolestamme.

 

 

V. Loppusanat – Kansan omatunto

 

 

Martin Niemöller varoitti aikanaan totalitarismin varjosta,

mutta hän antoi meille myös avaimen vapauteen.

 

 

Se avain on vastuu toisistamme.

 

Se avain on rakkaus totuuteen.

 

Ja se avain on rohkeus puhua, kun maailma vaatii vaikenemaan.

 

Meidän on rakennettava Suomi,

 

jossa perhe on turva,

 

laki on oikeuden palvelija,

 

ja Jumalan Sana on jälleen omantunnon valo.

 

Sillä kansa, joka varjelee lähimmäistään,

on kansa, joka varjelee myös itseään.

 

 “Totuus tekee teidät vapaiksi.”

(Joh. 8:32)

 

Ystäväni,

 

jäikö tästä sydämeesi tunne niin syvästä moraalisen vastuun kuin henkisen heräämisen velvoitteesta?

 

Lähteet ja viitteet

 

Niemöller, Martin: “First They Came…”, 1946.

 

Niemöller, Martin: Vom U-Boot zur Kanzel (1934), autobiografinen teos.

 

Nürnberger Prozesse (International Military Tribunal, 1945–1946).

 

Suomen perustuslaki (731/1999): erityisesti 1 § (ihmisarvon loukkaamattomuus) ja 2 § (oikeusvaltioperiaate): §1, §2, §12.

 

Keltikangas-Järvinen, Liisa: ”Yksilöllisyyden hinta ja yhteisön katoaminen” (WSOY, 2025).

 

Keltikangas-Järvinen, Liisa: ”Yltiöyksilöllisyyden kulttuuri ja yhteisöllisyyden kriisi” (tuleva teos, 2026, WSOY).

 

Pyhä Raamattu: Matt. 25:40; Joh. 8:32; Miika 6:8; Jes. 1:17.

 

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 1948.

 

Euroopan ihmisoikeussopimus, 1950.